Oli kamalan tuulista ja me kävelimme siinä tuulta vasten, oikein sitä kohti, vaikka olisi varmaan ollut muitakin reittejä. Puhuimme niistä näistä, lottovoitoista ja rikkauksista, sen verran kuin tuuli salli. Minä olin kipeänä eikä sää ainakaan auttanut asiaa. Kuuntelin ja nyökkäilin pitkin matkaa, ei minulla ollut paljoa sanottavaa, vaikka yleensä olikin. Kävin jotenkin hitaalla, hitaammalla kuin yleensä. Olo oli kolkko.

 

 

"Ja nyt alkaa olla jo kuitenkin sen verran vanha, että tietää, mitkä asiat tekee onnellisiksi", niin hän sanoi, jossain sellaisessa yhteydessä, jolla ei ole väliä. Vain sillä on väliä, että meillä on ikäeroa vuosi tai pari ja me olimme kaksikymppisiä. Juuri sillä kymmenellä, ettei sillä toisella numerolla oikeastaan ollut mitään merkitystä. Mutta hän todellakin oli ja on edelleen aikuisempi kuin minä, hän tekee aikuisten asioita ja on aikuisessa parisuhteessa ja syö aikuisia ruokia, kirjoittaa kauppalistan viikoksi eteenpäin ja omistaa kuntosalikortin ja asunnon järvinäköalalla rauhallisella kadulla, aivan minun rauhattoman katuni vieressä. Hän on tasapainoinen aina, vaikka kaikilla on karikkonsa. Minä olen tasapainossa silloin tällöin, en välttämättä hyvinä päivinä tai pelkästään torstaisin. Siksi minä kuuntelin, kun hän puhui, ja niinpä hän muotoili minun ilokseni tämän lauseen, iästään huolimatta, viisaana aikuisena.

 

 

Jäin siihen kiinni. Se oli tuhoisa lause, se tuhosi minun ajattelukykyni ja kuuntelukykyni. Takerruin, mutta osasin vielä nyökytellä, ja lopulta mieleni jatkoi matkaa jalkojeni mukana. Mutta kotona samana päivänä ja vielä monta päivää ja kuukauttakin myöhemmin minä jaksoin ihmetellä, jäädä kiinni, roikkua.

 

 

Minä en tiedä, mikä tekee minut onnelliseksi. Entä jos se onkin elämän tarkoitus? En ollut koskaan ajatellut asiaa niin. En tiedä, mikä minut tekee onnelliseksi, en sillä tavoin fundamentaalisella, raa'alla tasolla, (tai sillä tavoin konkreettisella tasolla jolloin kykenisin nimeämään siistejä palikoita joista minun onnellisuuteni rakentuu) koska tämä ei nyt tarkoita niitä pieniä onnen hetkiä lintujen ja ihmisten parissa, vaikka ne kuinka kasaantuisivat ja kerääntyisivät ja muodostaisivat suuren onnellisuuden pallon. Kyllähän me kaikki tiedämme, että pienistä jauhoisista taikinan palasista ei saa tasaista, kaunista taikinaa milloinkaan.

 

Tiedän olevani matkalla. Minne, milloin ja kenen kanssa, mitä reittiä ja millä kulkuvälineellä, se on toissijaista ja turhanpäiväistä yksityiskohtiin puuttumista. Minä olen matkalla, silloin osaan pitää kiinni perspektiivistä, liikuttaa kameraa. Ehkäpä olla onnellinen, tietoinen matkasta.

 

Mutta en siltikään tiedä, mikä tekee minut onnelliseksi. Vielä.

 

Olenko ainoa?