lauantai, 26. toukokuu 2012

Lapsuus jossain muualla

Lapsuus oli jossain muualla kuin missä nyt olen
ja se oli jonkun toisen kuin nykyisen minun.
Näen elämäni pienen pieninä
postimerkkeinä.

Minulle suotiin ajatteleva mieli
joten ajattelin jo silloin
äiti on usein surullinen.
Kaivoin matoja kalaparoille
luulin ruokkivani nälkäisiä sieluja.

Vilkutimme ohi ajaville junille
pidimme teekutsuja kaukaa tulleille vieraille
poisnukkuneille sukulaisille ja 
mielikuvitusystäville. 
Koskaan ei ollut pulaa juomaseurasta.

Kesän päivän lopussa kuljin rapisevia hiekkateitä
laitoin hiukseni tyynylle ja kuuntelin valoa.
Olin nukkumatta, hengitin hiljaa,
minua ei enää ollut.
Aamulla heräsin uutena.

maanantai, 14. toukokuu 2012

Vastustaisin, jos voisin

Olen jo unohtanut vanhimpien ystävieni äänet. Ne sekoittuvat kaupungin ääniin ja korvautuvat uusien ystävieni äänillä. Sinne ne menevät: tuuleen ja kevään sateisiin, satoihin asfaltoituihin kilometreihin.

 

Olen unohtanut, miten he puhuvat ja miltä he kuulostavat ja miltä he näyttävät nauraessaan.

 

Se huolestuttaa minua.

lauantai, 5. toukokuu 2012

Kemiallinen teoria parisuhteen rajoista

 Pärjäsin pitkälle tasan kahdella teorialla.

 

Ensimmäinen teoria on Teoria kahdesta pallosta. Se on pitkä ja monimutkainen ja selittää kaiken alkukirkosta nykyuskontoihin sekä kulutusyhteiskunnan rappiolliseen kulttuuriin ja julkkisten ihannointiin. Se ei oikeastaan teoria vaan mielenlaatu: turvallinen tapa selittää tämän maailman hulluutta.

 

Toinen taas on vakavanmallinen teoria siitä, kuinka ystävyyden ja parisuhteen ero on vain ja ainoastaan siinä, että parisuhteessa minulla on velvollisuuksia ystävääni kohtaan. Ystävyydessä minulla ei ole velvollisuuksia ystävääni kohtaan.

 

Velvollisuudet tuovat oikeuksia, joita ystävyydessä minulla ei ole ystävääni kohtaan.

 

Velvollisuudet myös verottavat vapauttani. Voisin kertoa sen auki kemiallisin sidoksin, kovalenttisin ja van der Waalsin voimin, mutta se olisi turhaa: tarvitsen käsiä selittämiseen. Jos puen sen sanoiksi ilman käsiäni, teen sen näin: parisuhteessa vaihdan palan omaa vapauttani jonkun toisen vapauteen.

 

Se on raskas taakka, velvollisuuksien ja oikeuksien viidakko vuosien ja taas vuosien jälkeen.

 

perjantai, 4. toukokuu 2012

Onnellisuus: rakenne, ylläpito ja säätely

 Oli kamalan tuulista ja me kävelimme siinä tuulta vasten, oikein sitä kohti, vaikka olisi varmaan ollut muitakin reittejä. Puhuimme niistä näistä, lottovoitoista ja rikkauksista, sen verran kuin tuuli salli. Minä olin kipeänä eikä sää ainakaan auttanut asiaa. Kuuntelin ja nyökkäilin pitkin matkaa, ei minulla ollut paljoa sanottavaa, vaikka yleensä olikin. Kävin jotenkin hitaalla, hitaammalla kuin yleensä. Olo oli kolkko.

 

 

"Ja nyt alkaa olla jo kuitenkin sen verran vanha, että tietää, mitkä asiat tekee onnellisiksi", niin hän sanoi, jossain sellaisessa yhteydessä, jolla ei ole väliä. Vain sillä on väliä, että meillä on ikäeroa vuosi tai pari ja me olimme kaksikymppisiä. Juuri sillä kymmenellä, ettei sillä toisella numerolla oikeastaan ollut mitään merkitystä. Mutta hän todellakin oli ja on edelleen aikuisempi kuin minä, hän tekee aikuisten asioita ja on aikuisessa parisuhteessa ja syö aikuisia ruokia, kirjoittaa kauppalistan viikoksi eteenpäin ja omistaa kuntosalikortin ja asunnon järvinäköalalla rauhallisella kadulla, aivan minun rauhattoman katuni vieressä. Hän on tasapainoinen aina, vaikka kaikilla on karikkonsa. Minä olen tasapainossa silloin tällöin, en välttämättä hyvinä päivinä tai pelkästään torstaisin. Siksi minä kuuntelin, kun hän puhui, ja niinpä hän muotoili minun ilokseni tämän lauseen, iästään huolimatta, viisaana aikuisena.

 

 

Jäin siihen kiinni. Se oli tuhoisa lause, se tuhosi minun ajattelukykyni ja kuuntelukykyni. Takerruin, mutta osasin vielä nyökytellä, ja lopulta mieleni jatkoi matkaa jalkojeni mukana. Mutta kotona samana päivänä ja vielä monta päivää ja kuukauttakin myöhemmin minä jaksoin ihmetellä, jäädä kiinni, roikkua.

 

 

Minä en tiedä, mikä tekee minut onnelliseksi. Entä jos se onkin elämän tarkoitus? En ollut koskaan ajatellut asiaa niin. En tiedä, mikä minut tekee onnelliseksi, en sillä tavoin fundamentaalisella, raa'alla tasolla, (tai sillä tavoin konkreettisella tasolla jolloin kykenisin nimeämään siistejä palikoita joista minun onnellisuuteni rakentuu) koska tämä ei nyt tarkoita niitä pieniä onnen hetkiä lintujen ja ihmisten parissa, vaikka ne kuinka kasaantuisivat ja kerääntyisivät ja muodostaisivat suuren onnellisuuden pallon. Kyllähän me kaikki tiedämme, että pienistä jauhoisista taikinan palasista ei saa tasaista, kaunista taikinaa milloinkaan.

 

Tiedän olevani matkalla. Minne, milloin ja kenen kanssa, mitä reittiä ja millä kulkuvälineellä, se on toissijaista ja turhanpäiväistä yksityiskohtiin puuttumista. Minä olen matkalla, silloin osaan pitää kiinni perspektiivistä, liikuttaa kameraa. Ehkäpä olla onnellinen, tietoinen matkasta.

 

Mutta en siltikään tiedä, mikä tekee minut onnelliseksi. Vielä.

 

Olenko ainoa?

maanantai, 30. huhtikuu 2012

Näin minä näin yöllä

 En koskaan tiennyt, mikä minuun meni. Tunnen joskus niin syvästi, etten enää näe, mitä on ollut ennen sitä ja mitä tulee tapahtumaan sen jälkeen. Se on kuin olisi syvän kaivon pohjalla pimeässä yössä. Missään ei ole turvaa eikä missään näy valoa. Mutta ei se ole masennusta, se on vain epätoivoa elämästä, kun ei näe olevansa samassa linjassa kaikkien muiden kanssa. Marssin vähän eri tahtiin ja erilaista tietä kuin vieraat tai ystävänikään, se on ikävää, se tekee pahaa, ja joskus vain istuminen itkettää. Silloin ei tiedä, mikä sieluun menee: meneekö sinne tuuli tai sade, onko se vain olimenevä heilahdus vai jokin järisyttävä katastrofin alkuhenkäys, jolle ei voi mitään ja jonka jälkeen ei ole paluuta aikaisempaan. Joskus näen elämäni elokuvana ja musiikkina, ja vaikka se on aina kaunista, siten visuaalisesti, kuten kaikki aina hyvissä elokuvissa on, huolimatta kaikesta siitä en vain osaa olla onnellinen.

 

Ehkä juuri silloin olen kaikkein onnellisimpana, kun katson vaivihkaa itseäni kauempaa. En enää muista olemassaoloani ja sitä, että olen kaikkien ihmisten olemusten ja elämäntarinoiden vieressä tässä bussissa tai tässä kassajonossa. Tai oikeastaan silloin muistan sen paremmin kuin yhtenäkään muuna aikaisempana päivänä. Normaaleina päivinä en huomaa muiden ihmisten maailmoja. En huomaa, kuinka ne kietoutuvat minun maailmani ympärille ja ovat olemassa sen sopukoissa, näkymättömissä aallonpituuksissa. Se on hämäävää ja hämärää, kuten tämä elämä ja sen kaikki moraaliset koodit. Mutta minun täytyy sanoa, että minusta yhteiskunnan moraaliset koodit eivät ole aina moraalisia eivätkä oikeita, ja siksi minulla on oikeus olla sitä mieltä, että tämä on väärin, haistakaa sitten vaikka paska. Minä haluan olla sitä mitä olen, mutta en yhteiskunnan oletuksien ja elatuksien varassa, vaikkakin ehkä lain aurinkoisella puolella mutta silti poissa sosiaalisten rituaalien kätköistä.

 

Minusta ei tule arkistorottaa tai kirjastotätiä, minusta tulee pummi, joka vie kaikilta muttei oikeastaan keneltäkään, ja perustaa oman maailmansa muiden maailman viereen. Sinne saa tulla kuka vaan haluaa, mutta kukaan ei oikeastaan halua. Se on arkipäivän anarkismia, ja kaikki suurmiehet ovat aina olleet väärinymmärrettyjä omana aikanaan. Mutta tämän nykyisen olevaisen maailman viereen harvoin mahtuu tarkoin harkittuja, uudenkarheita maailmoja, ja siksi ne eksyvät ensiapupolin ja puistonpenkin puisille pinnoille muuta maailmaa useammin.

 

Mitä vähemmän minulla on aivosoluja, sitä paremmin minulla on tilaa uusille ajatuksille. Minä en tahdo ajatella kuin sinä, en tahdo kävellä kuin sinä, en tahdo kokea samoja asioita kuin sinä. Joku on tehnyt minulle muotin, mutta miksi minä haluaisin olla sellainen ankka, joksi hän minut piirsi? Jos sovimme, että minä olen ankka, sinä et ajattele sellaista ankkaa, jota minä ajattelen. Se on tämän elämän paradoksi, tärkein sellainen, sillä ehkä se on juuri se silta joka erottaa meidän apinasta ja gorillasta. Ajattelemme erilaisia ideaaleja ja erilaisia muotoja ja erilaisia värejä ja määriä samoista asioista, vaikka aivomme ovat rakentuneet pääosin samoin, samojen kemikaalien vaikutuksesta ja vaikutuksessa.

 

Miksi me olemme niin samanlaisia emmekä siltikään voi ymmärtää toisiamme?