Toisenlaisia päiviä on enemmän.

 

Nyt on kevät, vaikka yrittää olla talvi. Keväällä on kasvukipuja, ja niin on minullakin, vaikka minun kasvun aikani on jo ohi. Kevään kasvun aika on nyt. Minä tahdon kasvaa sen mukana.

 

En ole pitkään aikaan ajatellut sinua. Pitkään aikaan on toki laaja käsite, ja meidän yhteisessä ajassamme se on kenties vain muutamia päiviä. Ehkä jopa tunteja. Silti se on pieni ihme. Syksyllä ajattelin sinua joka päivä, enkä tiedä, pääsinkö kasvamaan ollenkaan. Nyt en ajattele ja koen kasvaneeni. Se kertoo minulle huonoa. Toisaalta joku viisaampi tiesi kertoa eilen kahvin ääressä, että ehkä syksy oli kasvualustan harkintaa, valintaa ja muokkausta. Kevät saa sitten kasvit kasvamaan. Mutta kohta tulee kuulemma takatalvi.

 

Jossain laulussa kysyttiin tänään, miten sinä saatoit lähteä pois. Samassa säkeistössä muistin myös sen päivän, jona lopulta lähdit, mutta totuus on, etten minä muista mitään. Minä en muista, paistoiko aurinko, en muista, olivatko lumet jo sulaneet. Tänään ne alkoivat vihdoin sulaa ja sulavat vedet jättivät maahan railoja, mutaisia jälkiä, kevään ensimmäisiä merkkejä. Perhosenkin näin, minusta se oli ihmeellistä. Alkoi jo vihertää. Minusta me emme koskaan viettäneet aikaa yhdessä keväisin, vai mitä sinä olet mieltä?

 

Minusta me vietimme aikaa kesäöinä veneilemässä ilman sähköä tai vettä, tai sitten talvipäivinä pilkkimässä. Pullo aina mukana. Minä olin mukana tai sitten en ollut. Sain seikkailla miten halusin, ja aina paistoi kuuma, armoton aurinko, kesät talvet.

 

Minä en muista mitään. Tiedän vain, että jossain vaiheessa sinä häilyit niin näkymättömiin, etten enää erottanut kasvojasi, vaikka kuinka yritin miettiä niitä ja hyviä muistoja. En tiedä, missä vaiheessa nekin hämärtyivät. Tai oikeastaan, missä vaiheessa niihin ilmestyi ainainen auringonpaiste.

 

Tällaisia päiviä ei ole montaa.