Yksipuolinen rakkaus on kuin vesivaurio kantavien seinien sisäpuolella.

 

Se alkaa paikallisena, kun pienet pisarat tiivistyvät putkistoissa ja valuvat rakenteisiin yksi kerrallaan, hiljaa ja aivan siinä silmien alla, eikä sitä huomaa muuten kuin tapettien rapistuessa kevään myötä ja paperin tummuessa keskeltä ilman varoitusta, sitä ei huomaa kuin vasta monien sairaalakäyntien jälkeen, kun lääkäri vihdoin kysyy kuinka vanha teidän taloyhtiönne on ja sinä vastaat että kai se on jostain seitkytluvulta, ja tahtoisit jatkaa kuinka niin, mutta lääkärillä on arvoa ja lääkärillä on valtaa, joten kyllä hänellä on oikeus rakentaa aasinsiltoja ja lillukanvarsia.

 

Sillä vesivahinko lahottaa sisältä päin ja aiheuttaa epämääräisiä fyysisiä oireita, flunssaa stressiä silmätulehduksia väsymystä nivelkipuja, aivan kuten vastakaiuton rakkauskin. Lääkärille se on homeallergiaa, sinulle rakkauden puutetta, jonka tunnistaa vain unista, sisäisistä hälytyskelloista, ja sitten on jo liian myöhäistä: vaurio on jo valunut jonnekin minuuden viimeisimpiin syövereihin, kun näet hänet unikuvissasi tavallisissa maisemissa, tavallisissa päivissä. Säpsähdät niihin aamuisin, tietenkin säpsähdät, et koskaan vain liu’u pois paremmasta maailmasta vaan kolahdat suoraan oikean elämän lasioveen ja se on menoa sen jälkeen, tai sitten muistat sen toisen maailman kesken päivän ja jäät yhdeksi hetkeksi siihen kiinni, uudestaan ja uudestaan. Tai voivat unet olla kuin majakoita Suomenlahden kallioilla, varoittamassa jo kaukaisista karikoista, mutta silloin ne tulevat liian aikaisessa ja sinä olet ollut sokea, heräät vasta silloin kun keulasi osuu jo kiveen ja pelastustiet ovat tukossa. Niillä teillä kulkee monia muitakin, monia muitakin ihmiskohtaloita kauniisti jonossa. Ne jonot ovat jokaöisiä tapahtumia, eivät enää juhlia vaan varoittavia esimerkkejä, joiden tarkoituksena on saada sinut heräämään kolmiväriseen todellisuuteen edes jonain ihmeellisenä, kirkkaana aamuna.

 

Koska onhan se niin, että tietoisuus lisää tuskaisuutta, ja kukapa haluaa heikkoutensa tunnustaa. Sillä heikkoudeltahan se vaikuttaa, heikkouttahan se on rakastaa jotakuta, joka ei koskaan voisi rakastaa sinua takaisin tämän maailman raameissa. Silloin se on aina sitä, että on esteitä ja on tekosyitä ja on monia muitakin epäilyitä ja ihmisiä, mutta loppujen lopuksi se on aina sitä, että sinä et ole tarpeeksi hyvä etkä kelvollinen. Sinä et läpäise tasotestejä etkä pääsykokeita, et mahdu ajatuksiin tai yleistyksiin tai vaatimuksiin, ja tämä elämähän on nyt vain tällaista hylkäyksien jatkuvaa aallokkoa, jossa lokitkaan eivät saa osaansa saalista, sillä siinä meressä ei ole kaloja eikä suolaa. Mutta mitä inhimillistä elämää se on kun elää vielä hylkäyksen jälkeen kuin hylje kalliolla, se on elämää jossa suhteellisuusteoria menettää lakinsa ja samaa elämää se on ilman hylkäystäkin, jos odottelee junaa jonka ei ole määrä pysähtyä sillä asemalla, ja jos tietää sen totuuden ja tietää aikataulun mutta tahtoo silti toivoa, tahtoo silti odottaa, sillä maailmassa on olemassa laskettu todennäköisyys sillekin, että liikkumaton kivi yhtäkkiä pomppaa ylöspäin maailman liikkuvien osasten toimesta.

 

Ja heikkoutta on elää yksipuolisen rakkauden kanssa. Se on yksinäisyyden kaunein ja alkukantaisin muoto, jossa värit eivät enää ole vain värejä eivätkä vastaantulijat pelkästään ihmisiä. Se on kuin kävelisi ympäriinsä reikäisenä ja repaleisena, ja olo on kummallisen ilmava niinä päivinä, joina ei muista ottaa kotoa mukaansa menetyksen ahdistusta ja surulaukkua, jonka sisältöä kannat arkipäivinä seesteisillä kasvoillasi. Se tekee sinusta näkymättömän suuren maailman kaduilla, ihmisvilinässä ja kaupan kassalla, ja jokaista liikettäsi ja kasvonilmettäsi säestää, hidastaa se onneton totuus että minä olen yksin tässä maailmassa, vaikka minulla voisi olla joku, jota voisin rakastaa, ja vaikka minä pystyisin siirtämään puut ja vuoret ja listaamaan ja parantamaan jokaisen yksittäisen elämän huolet, rakastamaan ja kolaamaan pahat asiat pois, se ei siltikään riittäisi, minä olisin silti kykenemätön ja epätäydellinen. 

 

Mutta miten sinä voit menettää jotain jota sinulla ei ole koskaan ollut, se on se kuolematon kysymys, mutta minusta tuntuu että tässä tapauksessa on kyse siitä, että minä olen menettänyt rakkaudettomuuden, vapauden ja sydämeni itsenäisyyden, ja ne kaikki on korvattu pakettiratkaisuna rakkauden puolikkaalla: (koska rakkaus on arvokkaampaa kuin mikään muu asia elämässä--) tahtovalla ja kaipaavalla rakkaudella, joka yrittää etsiä kohdettaan, tietää sen nimen, osoitteen ja kohtaamispaikan koordinaatitkin, mutta kun sinne on niin vaikea päästä, niin hirvittävän vaikea kulkea pimeässä polkuja, joita kukaan ei ole raivannut minulle etukäteen. Ja vaikka perille löytäisinkin, tietäisin siellä minua odottavan pataljoona valtakunnan parhaimpia sotilaita ja muurinrakentajia. 

 

Siihen eivät edes Daavidin voimat riittäisi.