Minä mietin eilen, pitääkö pahuutta ymmärtää. Ehkä siinä on se kysymys heti sen jälkeen, kun kysytään, voivatko ihmiset muuttua - pitääkö pahuutta ymmärtää. Tai ehkä se on kysymys ennen sitä. Sillä jos onnellisuuskin on vain välituote, syntyy spontaanisti matkan varrella ja seuraa mukana ainoastaan sen häilyvän ajan kohti määränpäätä, tai saattaa se roikkua mukana aivan loppuun astikin. Mutta jos pahuus on välituote, mikä odottaa meitä lopussa ja mitä tapahtuu matkalla?

 

Voisimme nimetä kymmeniä ja taas kymmeniä katalyytteja, joiden luomien suotuisten oloduhteiden myötä pahuus kasvaa ja kulkee eteenpäin, joskus hitaammin ja joskus nopeammin, syvällisemmin tai pinnallisemmin, enemmän tai vähemmän. Voisimme nimetä ne ja kauhistella niitä: perheväkivalta, alkoholismi, hyväksikäyttö, hylkäys. Voisimme kauhistella niitä ja olla puhumatta niistä ja olla huomaamatta sitä, että ne ovat useille meistä aivan arkipäivää, tai ainakin niiden jättämät tunteet ovat useille meistä jokaöisiä vieraita, tai sitten ne tulevat päivälläkin, ja se olen vain minä tai sinun työkaverisi, jonka kanssa kävit toissapäivänä kaljalla, jolla on kaikki kunnossa, tulee hyvästä perheestä ja menee kohti mainetta ja menestystä.

 

Ovatko hyvä ja paha balanssissa, kuten tasapainoreaktiot kemiassa, vai ovatko ne vääjäämättömiä polkuja kohti ennalta-arvattavia lopputuloksia? Jos me olemme tasapainossa, onko minun tasapainopisteeni eri kohdassa kuin vastaantulevan naapurin pojan, joka ampui eilen variksia kalliolla ilmakiväärillä, joka ei kuulunut hänelle eikä hänen isälleen?

 

Onko olemassa lääkkeitä?