En koskaan tiennyt, mikä minuun meni. Tunnen joskus niin syvästi, etten enää näe, mitä on ollut ennen sitä ja mitä tulee tapahtumaan sen jälkeen. Se on kuin olisi syvän kaivon pohjalla pimeässä yössä. Missään ei ole turvaa eikä missään näy valoa. Mutta ei se ole masennusta, se on vain epätoivoa elämästä, kun ei näe olevansa samassa linjassa kaikkien muiden kanssa. Marssin vähän eri tahtiin ja erilaista tietä kuin vieraat tai ystävänikään, se on ikävää, se tekee pahaa, ja joskus vain istuminen itkettää. Silloin ei tiedä, mikä sieluun menee: meneekö sinne tuuli tai sade, onko se vain olimenevä heilahdus vai jokin järisyttävä katastrofin alkuhenkäys, jolle ei voi mitään ja jonka jälkeen ei ole paluuta aikaisempaan. Joskus näen elämäni elokuvana ja musiikkina, ja vaikka se on aina kaunista, siten visuaalisesti, kuten kaikki aina hyvissä elokuvissa on, huolimatta kaikesta siitä en vain osaa olla onnellinen.

Ehkä juuri silloin olen kaikkein onnellisimpana, kun katson vaivihkaa itseäni kauempaa. En enää muista olemassaoloani ja sitä, että olen kaikkien ihmisten olemusten ja elämäntarinoiden vieressä tässä bussissa tai tässä kassajonossa. Tai oikeastaan silloin muistan sen paremmin kuin yhtenäkään muuna aikaisempana päivänä. Normaaleina päivinä en huomaa muiden ihmisten maailmoja. En huomaa, kuinka ne kietoutuvat minun maailmani ympärille ja ovat olemassa sen sopukoissa, näkymättömissä aallonpituuksissa. Se on hämäävää ja hämärää, kuten tämä elämä ja sen kaikki moraaliset koodit. Mutta minun täytyy sanoa, että minusta yhteiskunnan moraaliset koodit eivät ole aina moraalisia eivätkä oikeita, ja siksi minulla on oikeus olla sitä mieltä, että tämä on väärin, haistakaa sitten vaikka paska. Minä haluan olla sitä mitä olen, mutta en yhteiskunnan oletuksien ja elatuksien varassa, vaikkakin ehkä lain aurinkoisella puolella mutta silti poissa sosiaalisten rituaalien kätköistä.

Minusta ei tule arkistorottaa tai kirjastotätiä, minusta tulee pummi, joka vie kaikilta muttei oikeastaan keneltäkään, ja perustaa oman maailmansa muiden maailman viereen. Sinne saa tulla kuka vaan haluaa, mutta kukaan ei oikeastaan halua. Se on arkipäivän anarkismia, ja kaikki suurmiehet ovat aina olleet väärinymmärrettyjä omana aikanaan. Mutta tämän nykyisen olevaisen maailman viereen harvoin mahtuu tarkoin harkittuja, uudenkarheita maailmoja, ja siksi ne eksyvät ensiapupolin ja puistonpenkin puisille pinnoille muuta maailmaa useammin.

Mitä vähemmän minulla on aivosoluja, sitä paremmin minulla on tilaa uusille ajatuksille. Minä en tahdo ajatella kuin sinä, en tahdo kävellä kuin sinä, en tahdo kokea samoja asioita kuin sinä. Joku on tehnyt minulle muotin, mutta miksi minä haluaisin olla sellainen ankka, joksi hän minut piirsi? Jos sovimme, että minä olen ankka, sinä et ajattele sellaista ankkaa, jota minä ajattelen. Se on tämän elämän paradoksi, tärkein sellainen, sillä ehkä se on juuri se silta joka erottaa meidän apinasta ja gorillasta. Ajattelemme erilaisia ideaaleja ja erilaisia muotoja ja erilaisia värejä ja määriä samoista asioista, vaikka aivomme ovat rakentuneet pääosin samoin, samojen kemikaalien vaikutuksesta ja vaikutuksessa.

Miksi me olemme niin samanlaisia emmekä siltikään voi ymmärtää toisiamme?