En tahdo olla niin kuin he. Tahdon välillä kävellä kotimatkallani toisella puolen tietä kuin normaalisti, vaikka ei tarvitsisikaan tai vaikka ei olisi pakko. Tahdon välillä mennä polkuja sieltä mistä ei ehkä saisi, tahdon siten saada perspektiiviä pienillä liikkeillä, vähän kerrallaan. Minä tahdon nähdä, en vain kuulla, tahdon nähdä sen, joka on ympärilläni ja leijuu vaativana siten, että se haluaisi minun huomaavan edes joku päivä jotain uutta, mutta ei, minun silmäni ovat niin kiinni etten tunnista kotiani, kun kuva on otettu ylhäältä vasemmalta, ei lipputangon tai postilaatikon vierestä, kuten kuuluisi yleensä olla.

Minä istun puistossa, jota kukaan ei käytä. Se on turha, ja täällä on monia muitakin turhia puistoja ja turhia teitä liikenteen kulun kannalta, mutta ehkä on hyvä, että osa asioista ei ole tarkoituksenmukaisia ja harkittuja ja käyttöasteeltaan korkealuokkaisia. Ehkä se on hyvä, ehkä sieltä voimme nähdä.