Olen käynyt läpi samat asiat uudelleen ja uudelleen, monta kertaa, eri kielillä ja uusillä sanoilla vuosien saatossa.

 

Olen halunnut vihata sinua sillä tavoin kuin vihasin sinua joskus aiemmin, joskus nuorempana, mutta vuodet kulkevat aina samoin kesästä talveen ja sitten syksyyn, etkä sinä ole vieläkään täällä. Siksi en jaksa vihata enkä itkeä, koska en jaksa muistaa, miksi tunsin sinut. Ding ding ding, kuulen kilinää. Muistojen hukkuminen muistin rajallisuuteen pitää kovaa ääntä.

 

Olen ollut tuntematta mitään jo pitkän aikaa. Tunnen kyllä onnellisuutta ja sääliä, tunnen vapauden tunnetta ja lämmön auringosta, joka pitkän talven jälkeen jaksaa jälleen nousta horisontin ylitse. Silloin minäkin jaksan nousta sängystä ja kohdata maailman. Mutta minä en tunne mitään, kun ajattelen sinua, ja se on niin tyhjää, niin tyhjää, että kuulen vain oman sydänääneni ja suoliston äänet ja huminan korvissa, kovaa ja korkealta, eikä kukaan ole kestänyt täydellisesti eristettyä tilaa enempää kuin neljäkymmentäviisi minuuttia putkeen.

 

Olen muuttunut neutraaliksi, jalokaasuksi, joka ei reagoi sinuun tai paljon muuhunkaan mitenkään. Annan sinun elää enkä toivo osaksesi pahaa, vaikka tahtoisinkin, että ajatus sinusta kuolisi pois, kutistuisi. En tahdo sinua tänne, en tahdo sinua elämääni enkä tahdo sinun tietävän minusta mitään. Tahdon olla sinulle ilmaa, jota jo olen. Tiedän sinun tietävän enemmän kuin minä tiedän, ja se voisi olla syy, miksi lähtisin pois vaikkapa tästä koko maasta tai ainakin tältä samalta kallioperältä jonka jaamme ja joka sekin muistuttaa minua sinusta kun kävelen ja katson maata. Kun hengitän. Me katsomme samaa aurinkoa.

 

Olen miettinyt, miksi joinain kauniinakin päivinä en vain voi lopettaa itseni solvaamista, haukkumista ja inhoamista, miksi en voi vain lopettaa ja nauttia kevätpäivistä ja katsoa peiliin ja nähdä sen oikean ihmisen, joka minua sieltä tarkkailee. Että miksi en voi puhua kauniita sanoja minuudestani, koska elämäni on yleisesti ihan hyvää ja olen onnellinen aina, paitsi niinä hetkinä, kun inhoan itseäni ja tahtoisin repiä kaiken pois. Sielun, ruumiin, ilman, auringon.

 

Olen miettinyt ja tullut siihen tulokseen, että inhoan sitä osaa minusta, joka on sinun. Se on sinun, koska minä olen puoliksi sinä, ja se tekee pahaa. Inhoan puolia soluistani ja inhoan sitä, mitä ne edustavat. Pelkään sitä, mitä ne kykenevät tekemään, sillä minä olen ollut joskus osallinen sinunkin teoistasi. Olen osallinen sinun teoistasi vieläkin ja joka päivä siihen asti, kunnes jompi kumpi meistä kuolee, sillä sinä olet keksinyt ikiliikkujan: hylkäyksestä riittää energiaa noidankehän lailla vielä vaikka seuraaville sukupolville. Mutta minä en tiedä, kuka sinä olet, olit tai olet ollut mutta tiedän, että sinä hylkäsit minut yksin mieleni ja kromosomieni kanssa tähän kaoottiseen maailmaan. Siksi haluaisin vihata sinua sillä tavoin kuin joskus aiemmin.

 

Olen valmis ulkoistamaan vihani minusta sinuun, koska minun puhelinyhtiön asiakaspalvelukin on ulkoistettu ja työterveyspalvelutkin. Sen täytyy olla helppoa ja kustannustehokasta.