Mitä jos tämä on vain jonkin asteinen asemasota, välirauha, kuten Koreoilla on tapana sanoa? Viiden tai kymmenen vuoden asemavaihe sodassa, jota minä en ole koskaan sotinut ja jonka syytä en tiedä ja jonka olemassaolosta en ole varma; vuosien ja taas vuosien paussi meidän omassa sanattomassa kylmässä sodassamme.

Mitä jos tähän olisi jokin ratkaisu, jokin avain, jonka minä voisin löytää ja jonka avulla voisin välttää ja hoitaa kaikkia näitä haavoja, jotka avautuvat ja sulkeutuvat vuoroveden lailla sielussani joka päivä ja joka yö, kun ajattelen sinua: isääni ja isättömyyttäni ja sitä, millainen tyhjiö sisälläni velloo.

Mitä jos kaikki onkin minun syytäni?

Kaikki nämä vuodet minä olen yrittänyt pitää poissa sitä peikkoa, joka mielessäni vaeltelee ja kolkuttelee avaamattomia ovia. Niiden ovien takana on pelkoa ja hylkäystä, sillä siltä se tuntuu, tämä tuntuu hylkäykseltä, riittämättömyydeltä, pienuudelta, katkeruudelta, vihalta, olemattomuudelta, puutteellisuudelta. Että minä en kelpaa, jonkin täysin universaalin ja läpinäkyvän vian takia, vaikka kaiken järjen mukaan minun pitäisi kelvata. Kaiken järjen ja päättelykyvyn ja matemaattisten laskutoimitusten jälkeen ei pitäisi olla mitään, mikä estäisi sinua ottamasta yhteyttä, paitsi ehkä minun kaukaisen nuoruuteni viha ja vetäytyvyyteni, mutta sinä olet minun isäni, isäni isäni isäni, sinun olisi pitänyt kestää ja taistella, tehdä jotakin muuta kuin kaivertaa palasia minusta pois aseenasi jokainen näistä päivistä, joita olen laskenut siitä illasta saakka kun sinut viimeksi näin. Ja voin kertoa, että se ase on pahempi kuin miekka ja pahempi kuin kynä, se on pahempi kuin mikään atomipommi maailmassa ja se on pahempi kuin rutto, vaikka ruton lailla sen vaikutukset voisivat levitä.

Niitä päiviä on nyt kulunut jo niin paljon, että ne pakkautuvat paperimassan lailla harmaiksi klönteiksi eikä niitä enää saa purettua tai hävitettyä noin vain terapeutin penkillä. Uudelleen liotettuina ne eivät enää ole entisensä, niistä on tullut jotain uutta ja tyhjää ja minun pitäisi niille jotain kirjoittaa, tuottaa tekstiä ja painavaa sanaa korvaamaan ne lauseet ja ne hahmot ja ne opit, jotka minulta ovat jääneet sinun myötäsi välistä.

Ja vaikka minä olen aina sanonut, että ei, minä en ole avioerolapsi, niin kyllä, kyllä minä olen avioerolapsi. Isäni ei hävinnyt avioerossa, tai jos hävisitkin, minä en sitä huomannut, koska minä olin vain kaksivuotias ja avioerolapsi. Kuluit pois niinä aikoina, kun muiden avioerolasten isät muuttavat pois ja hyvästelevät lapsensa ja antavat uuden osoitteensa viikonlopputapaamisia varten. Sitten niillä lapsilla on oikeus riuhtoa ja repiä, heillä on oikeus kapinoida ja huutaa ja haukkua ja heitä pitää ymmärtää, he ovat avioerolapsia, heillä on nyt vaikeaa, se menee ohi, se ei ollut sinu syytäsi ja isäsi rakastaa sinua silti, mutta miksi minulla ei ole koskaan ollut oikeuksia, miksi minua ei vieläkään kuunnella elämän tuomioistuimissa ja hovioikeuksissa, miksi et puolustautunut ja odottanut, että minä pääsisin yli hormonien aiheuttamasta viritystilasta? Mikset ollut ja passivoitunut ja ollut vain, miksi sinun piti jättäytyä pois ja häipyä kauemmas ja kauemmas kunnes sinua ei enää näkynyt edes horisontissa, vaikka tiesin sinun olevan aivan tässä lähellä, samassa kaupungissa hengittämässä samaa ilmaa ja ajamassa samoja teitä vanhalla Toyotalla (vai onko se nykyään Skoda, mistäs minä tietäisin, en minä sinulle puhu eikä kukaan uskalla puhua minulle sinusta) ja se on niin halvaannuttava tunne, että täällä me olemme, aivan lähekkäin ja niin kaukana oikeastaan, niin kaukana, koska sinä niin haluat.

Etkö rakasta minua edes sen vertaa, että jaksaisit lähettää postikortin, edes muuttaa jonnekin muualle siten että olisi helpompaa? Helpompaa minulle ja minun kehitysvammaiselle sydämelleni.

Minä ansaitsisin vastauksia, koska amputaatio ei parane ajan myötä.